Minä kehrään!

Mikä onni ja sattuma, työtoverini Pirkko sattuu olemaan yksi suomalaisen kehruukulttuurin voimanainen. En muista, kuinka alunperin satuimme puhumaan kehräyksestä, mutta hän lupautui opettamaan minua. Kun sain välineet hommattua, kutsuin hänet kylään ja hän tuli varustautuneena monenlaisilla kuiduilla ja välineillä.

Ensin nyöritimme Linnea-rukkini haukisiimalla. Yritin Pirkon ohjauksessa kehrätä sillä, mutta tämä Wanha Rouwa, kuten perinnerukkeja kutsutaan, tuntui todella hankalalta.

Opin karstaamisen käsikarstoilla. Kuulin, että karstani ovat oikein hyvät. Nykyaikaiset karstat ovat isompia, mutta painavampia. Karstasin lampaanvillaa sekä suomenlapinkoirankarvaa.

Pirkolla oli mukanaan värttinöitä ja harjoittelin kuidun kehräämistä värttinän avulla. Alkuhankaluuksien jälkeen sain aikaa kierrettä ja säiettä syntyi värttinän karalle. Mikä tunne! Opin säikeen kertaamisen värttinältä andean plying -tyylillä ja sain aikaan oikeaa lankaa.

Pirkko jätti minulle monenlaisia kuituja harjoittelua varten sekä lyhtyjä, kehriä ja rullia rukkia varten. Tästä alkaa ankara harjoittelu.